Kirjoittaja: Henriikka Latvala

Kun covid-19 laittoi harrastukset jälleen tauolle

Nimeän itseni usein epäurheilijamaisimmaksi (onko se edes sana?) ihmiseksi, kenet tunnen. En ole koskaan erityisemmin nauttinut esimerkiksi joukkueurheilulajeista ja juokseminen sekä jalkapallo ovat olleet aina suurimmat inhokkini. Ratsastus ja tanssi sen sijaan ovat lajeja, joista olen aina tykännyt tosi paljon. Pienenä harrastin muutaman vuoden myös taitoluistelua, mutta siinä vaiheessa, kun alettiin kartoittamaan halukkuutta kilpailla, olin ilmoittanut, ettei se ole minun juttuni. En ole koskaan ollut kiinnostunut kilpailemisesta. Sittemmin aloin siis ratsastaa ja myöhemmin mukaan tuli tanssi. Ratsastamassa käyn tällä hetkellä kerran viikossa ja haaveilen aikuisbaletin aloittamisesta.

Mieheni urheilee sitten minunkin puolestani. Hänen intohimojaan ovat mm. jalkapallo, kuntosalilla käyminen ja nyt uusimpana lajina maastopyöräily. Ja kyllä, hän käy myös juoksemassa. Toinen korona-aalto sulki juuri kuntosalin, jossa mieheni on tavannut käydä treenaamassa ja tällä hetkellä kaikki perheemme harrastukset (paitsi ratsastus) ovat tauolla. Olin kypsytellyt päässäni ajatusta kotivoimisteluun sopivasta tilasta ja ehdotin tätä miehelleni, joka oitis tarttui ideaan. Meillä on yksi ylimääräinen makuuhuone, sillä lapset nukkuvat samassa huoneessa. Kyseinen huone on tällä hetkellä lähinnä vierashuone, jossa on vuodesohvan lisäksi suuri kirjahylly ja säilytyskaappi. Mieheni ehdotti, että siitä voitaisiin tehdä jumppahuone. Päädyimme tilaamaan Gymstick pro -merkkistä jatkettavaa salimattoa, ettei tarvitse paljaalla lattialla jumppailla. Miehellä kriteerinä valintaan oli 2cm paksuus, muiden merkkien matot olivat ohuempia ja paksummat ”tatamit” huomattavasti hintavampia. Salimattoja ei yleisesti suositella käytettäväksi huoneessa, jossa on lattialämmitys, mutta kyseisessä huoneessa oli jo edeltävästi paksu afgaanimatto eikä se tuottanut minkäänlaisia ongelmia. Salimatto ei myöskään peitä lattiaa kokonaan. Tuttavat ovat kyselleet, onko matto liukas, mutta mielestämme ei. Mies tosin on sitä mieltä, että sukat tuntuvat jumpan jälkeen liukkailta lattiaa vasten. Tällainen huoneesta tuli:

Meillä on varsin kattava valikoima kotijumppaan soveltuvia välineitä: jumppakuminauhoja, vatsalihaspyörä, painovanne, hyppynaru, käsipainot, painopallo, mieheni tekemä ”plyo box” jumppalaatikko ja lihashuoltoon sopivia hierontarullia. Näiden lisäksi varastossamme roikkuu nyrkkeilysäkki ja kotoa löytyy parit hanskat. Kahvakuulakin kuuluu kohta valikoimaan, joten ainakaan välineistä ei pitäisi homman jäädä kiinni! Ja nyt, kun tila-asiakin on kunnossa, ei tarvitse ”lähtemällä lähteä” treenaamaan, vaan voi kotona harjoitella silloin, kun siltä tuntuu. Varsinkin nyt, kun tosiaan kaikki paikat on taas suljettu. Minulla on joskus ollut kuntosalijäsenyys ja salilla käyminen oli ihan mukavaa. Kokeilin myös ryhmäliikuntatunteja, mutta ne eivät ole oikein minun juttuni. Lisäksi kotoa lähteminen työpäivän jälkeen ei ole ajatuksena houkutteleva, joten kotijumpassa yhdistyvät kaikki minulle sopivat ominaisuudet: voin treenata (lähes) silloin, kun haluan ja yksin omassa rauhassa. Tarkoitukseni on nyt hyödyntää Tehyn tarjoama etu: kolmen kuukauden ilmainen jäsenyys treenaakotona.comissa. Katsotaan, kuinka sen kanssa lähtee liikkeelle!

Kaupungin vilinästä pikkukylän rauhaan

Kuten aiemmassa postauksessa kirjoitin, suurin haaveeni nuorempana oli saada perhe. Olen aina tykännyt lapsista ja tiennyt jo hyvin nuorena, että haluan omia lapsia ja mielellään nuorella iällä. Tuo haave on siis jo täytetty ja kahden lapsen, tyttären ja pojan, myötä meidän lapsilukumme onkin nyt täynnä.

Kun tapasimme, asuimme kumpikin pääkaupunkiseudulla erillisissä, myöhemmin yhteisessä, opiskelija-asunnossa. Yhteiseen opiskelija-asuntoon kanssamme muutti myöhemmin myös koira. Esikoisen synnyttyä asuimme vuokralla kerrostalokaksiossa junaradan varrella, lähellä kaikkia palveluita. Ennen mieheni tapaamista en ollut osannut edes kuvitella, että asuisin jossakin muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Olen kasvanut pk-seudulla ja muutettuani parikymppisenä omilleni, tuntui samassa kaupungissa pysyminen luonnolliselta vaihtoehdolta. Mieheni taas on maalta (Etelä-Pohjanmaalta) ja muutti pääkaupunkiseudulle töiden ja opintojen perässä. Suhteemme alkutaipaleella suunnitelma siitä, missä tulisimme tulevaisuudessa asumaan, haki muotoaan, sillä haaveilimme ääripäistä: toinen oli tottunut kaupunkilaiselämään ja toinen maaseudun rauhaan. Yhdestä asiasta olimme kuitenkin yhtä mieltä: omakotiasuminen oli ainoa oikea vaihtoehto.

Hiljalleen aloin kuitenkin pohtia, voisiko maalla asuminen kuitenkin olla minun juttuni. Muutama vuosi kerrostaloasumista oli herättänyt turhautumisen naapuruston ääniin ja kaipuun omaan rauhaan. Lisäksi oma aidattu piha olisi ollut kätevä koiran ja pienen lapsen kanssa. Päädyimme lopulta melko radikaaliin väliaikaisratkaisuun, sillä vielä äitiyslomalla ollessani muutimme pois pk-seudulta, pysyen kuitenkin Uudellamaalla. Vanhemmillani oli tuolloin iso, kaksikerroksinen omakotitalo ja he ottivat meidät vuokralaisikseen. Asuimme heidän luonaan vuoden ajan ja sinä aikana saimme säästettyä vaadittavan alkupääoman omakotitaloa varten. Onnistuin saamaan töitä paikalliselta terveysasemalta ja esikoisemme sai päivähoitopaikan läheisestä päiväkodista. Mies autoili pk-seudulle töihin.

Tässä kohtaa monelle lienee herää kysymys, millaista oli asua vuokralla omien vanhempien luona miehen, lapsen ja koiran kanssa. Noh, sanotaanko, että erimielisyyksiltä ei vuoden aikana vältytty ja ajoittain se oli haastavaa puolin ja toisin, mutta pääasiassa kaikki meni hyvin ja erimielisyydet pystyttiin selvittämään puhumalla. Tilannetta saattoi ajoittain mutkistaa myös se, että noihin aikoihin aloin odottaa kuopustamme ja raskaushormonit mielialavaihteluineen jylläsivät. Edelleen olemme kuitenkin hyvin kiitollisia vanhemmilleni tuon vuoden aikana saamastamme tuesta. Ilman sitä, muuttoprosessi olisi varmasti viivästynyt melkoisesti.

Maksoimme siis vanhemmilleni vuokraa ja osallistuimme ruokakuluihin. Minun palattua työelämään, saimme todella hyvin säästettyä omaa taloa varten. Katselimme koko ajan aktiivisesti myytäviä omakotitaloja Uudenmaan alueelta, sillä toistaiseksi emme halunneet lähteä kauemmaksi. Vanhempani olivat ja ovat edelleen tärkein tukiverkostomme, erityisesti lastenhoitoon liittyvissä asioissa eikä tuntunut järkevältä lähteä kokeilemaan pikkulapsiarkea sellaiselle paikkakunnalle, jossa ei ole tukiverkostoa lähimaillakaan. Mieheni vanhemmat asuvat Etelä-Pohjanmaalla ja sinne en ole tänäkään päivänä vielä taipunut muuttamaan, heh! Ja mitä pk-seutuun tuli, sinne emme halunneet enää lähteä takaisin ja pk-seudun hintataso on meille liian korkea.

Löysimme lopulta meille sopivan uudehkon omakotitalon omalla tontilla, suositulla lapsiperhealueella, jossa palvelut ovat lähellä. Pääsimme muuttamaan noin kaksi kuukautta ennen kuopuksen syntymää ja tässä samassa talossa olemme asuneet nyt 3,5 vuotta. Nyt on aidattu piha, jossa koira ja lapset voivat turvallisesti ulkoilla, päiväkoti lähes naapurissa ja lapsilla leikkikavereita. Mies pääsi töihin lähistölle ja itse olen tehnyt sijaisuuksia n. 30km päässä olevassa sairaalassa. Lasten ja harrastusten myötä olen verkostoitunut kylällä ja saanut täältä aivan ihania ystäviä. Omaa aktiivisuutta ja panostusta uusiin ihmisiin tutustuminen on kuitenkin näin aikuisiällä vaatinut. Onnekseni olen huomannut, että alueella moni vanhempi on samassa tilanteessa kuin me, eli ei ole entuudestaan tuntenut täältä ketään, joten moni muukin etsii uusia ystäviä ja haluaa tutustua. Se, että välimatka ystäviin muuton myötä kasvoi, kieltämättä harmitti hieman, sillä suurin osa ystävistäni asuu pk-seudulla. Ihan rehellisesti sanottuna on myönnettävä, että osa ystävistä on joko kokenut välimatkan kynnyskysymyksenä tai sitten muuttunut elämäntilanteeni perheen perustamisen jälkeen (tai molemmat vaihtoehdot) ovat etäännyttäneet monet ystävistäni. Se on todella harmillista, mutta kuten edellä kirjoitin, olen onneksi saanut täältä uusia ystäviä ja tuttavia.

Tämä on nyt siis ollut ikään kuin asteittaista harjoittelua maalla asumiseen. Ympärillä on peltoja ja metsää, mutta asumme kuitenkin alueella, jossa taloja on vieri vierekkäin, pienillä tonteilla. Mies on päässyt maastopyöräilemään ja olemme retkeilleet koko perheen voimin lähimetsissä. Lähimmälle juna-asemalle on matkaa ja busseja ei mene järin usein, joten oma auto, mielellään kaksi, on ehdoton. Se ei kuitenkaan ole meille mikään kynnyskysymys, olihan meillä auto jo pk-seudulla asuessamme. Tällä hetkellä käytössämme on kaksi autoa. Alkuun minua harmitti julkisen liikenteen vähäisyys mielestäni paljon enemmän, sillä olinhan tottunut pk-seudulla asuessani käyttämään sitä pikkutytöstä saakka päivittäin. Nyt huomaan kaipaavani sitä lähinnä vain silloin, jos tarjoutuu mahdollisuus lähteä viettämään iltaa pk-seudulla asuvien ystävien kanssa, eli erittäin harvoin.

Olen sosiaalinen tyyppi, mutta tietyllä tapaa kuitenkin vähän erakkoluonne. Viihdyn kotona ja rakastan omaa rauhaa ja luontoa. Juuri nyt en koe asuvani unelmieni talossa eikä koe miehenikään. Huomaan haaveilevani omakotitalosta maalla. Sellaisesta, jossa olisi useampi hehtaari omaa tonttia (peltoa, metsää) ja mahdollisuus pitää kotieläimiä. Olen pikkutytöstä saakka harrastanut ratsastusta ja aloitin vanhan harrastuksen uudelleen reilu vuosi sitten. Pari omaa hevosta ja hyvät harrastuspuitteet omassa pihassa olisivat napakymppi. Jokunen aitta vieraille, ulkosauna ja ulkoporeallas, jossa istuskella työpäivän jälkeen kuuntelemassa hiljaisuutta (koska lähimmät naapurit eivät asu vieresssä). Kasvihuone ja palstatilaa vaikkapa viljellä juureksia omaan tarpeeseen. Miehelle iso autotalli.

Juuri nyt, tässä elämäntilateessa, tämä koti on ihan hyvä. Kaikki tarpeellinen on lähellä ja arki sujuu jouhevasti, helposti. Mutta kun tuo alanvaihtohaave saadaan toteutettua, suuntaamme katseemme asuntomarkkinoille ja alamme etsiä unelmiemme kotia maalta!

Hyppy tuntemattomaan!

Kaikki alkoi jo useampi vuosi sitten, ensin vain pään sisäisinä pohdintoina ja puolihumoristisina heittoina ”jos olisin yhtään fiksumpi niin…”. Vai olisiko minusta sittenkin siihen? Ennen kuin päästään asiaan, pohjustan ensin taustojani. Olen siis koulutukseltani sairaanhoitaja ja ajauduin hoitoalalle ikään kuin vahingossa, enkä pitänyt sitä edes vaihtoehtona, ennen kuin jo löysin itseni alalta.

Peruskoulun jälkeen suuntasin lukioon ja kirjoitin ylioppilaaksi 2009. Haaveammatti vaihteli lukioaikana laidasta laitaan. Haaveilin ainakin lentoemännän ja viittomakielen tulkin ammateista. Yksi asia oli varma: hoitoalalle minua ei ainakaan saisi ja pitkiä matemaattis-luonnontieteellisiä aineita en ainakaan lukisi, sillä minusta ei ikinä tulisi esimerkiksi lääkäriä. Olin koulussa keskinkertainen, ”ihan hyvä”. Enemmänkin olisin voinut lukea. En ollut tuolloin myöskään kiinnostunut yliopisto-opinnoista, joten päädyin hakemaan ammattikorkeakouluun toimintaterapeutiksi. En päässyt. Erinäisten sattumien johdosta päädyin lopulta sittenkin hoitoalalle tekemään lähihoitajan sijaisuuksia (ilman koulutusta) ja hoitoala vei mukanaan. En päässyt ensi yrittämällä opiskelemaan sairaanhoitajaksi, joten suoritin vuoden aikuispuolen lähihoitajatutkintoa, kunnes viimein pääsin sisään Laureaan.

Kesällä 2014 uunituoreena sairaanhoitajana aloitin elämäni sijaisuuden lastenkirurgian puolella, syvennyinhän opinnoissani lastensairaanhoitoon. Opintojen aikana tapasin mieheni (jouduin syömään sanani jo toiseen kertaan, sillä olin vannottanut, että päädyttyäni kuitenkin itse hoitoalalle, en sitten ainakaan ota miestä, joka työskentelee hoitoalalla) ja alle vuosi valmistumisestani esikoisemme syntyi. Samana vuonna menimme myös naimisiin.

Ensimmäisen äitiysloman myötä ajatus alanvaihdosta alkoi ensimmäistä kertaa risteillä päässäni. Ajoitus oli kuitenkin aivan väärä, sillä aloimme tuolloin etsiä omistusasuntoa, joten alanvaihto ei olisi ollut taloudellisesti järkevää. En halunnut palata osastotyöhön, sillä olisin joutunut tekemään kolmea vuoroa. Lisäksi oli tiedossa, että mieheni tulisi hyvin todennäköisesti tekemään kolmivuorotyötä. Emme myöskään halunneet esikoistamme vuoropäivähoitoon, joten päädyin lopulta päivätyöhön. Tässäkin työpaikassa ehdin olemaan alle vuoden, kun äitiysloma nro 2 koitti.

Toisen äitiysloman jälkeen etsiydyin toisenlaisen päivätyön pariin, sillä koin, että edellinen työ ei ollut sitä, mitä halusin. Edelleen sysäsin haaveeni alanvaihdosta taka-alalle, vaikka nyt olin jakanut haaveeni miehellenikin. Minulle tarjottiin sijaisuutta poliklinikkapuolella ja päätin antaa alalle vielä yhden mahdollisuuden. Alkuun uusi työ tuntuikin innostavalta, mutta hiljalleen aloin törmätä samanlaisiin tuntemuksiin, joita minulla oli ollut jo edellisessä työpaikassa: halusin jotakin vielä enemmän. Tiedonjanoni oli yhä valtava ja ajan mittaan työ alkoi tuntua rutiininomaiselta, ajoittain jopa tylsältä. Huomasin, että sen sijaan, että avustin lääkäriä, olisin itse halunnut olla lääkärin paikalla tutkimassa potilasta tai tekemässä toimenpidettä.

Keväällä 2019 (tehtyäni hoitoalan töitä kaiken kaikkiaan 11 vuotta) mittani tuli täyteen. En tiedä, liittyikö se jollakin tavalla lähestyvään 30v kriisiin, sillä olin hiljattain täyttämässä 30 ja suurimmat haaveeni (perhe, omakotitalo, koira) olivat jo käyneet toteen. Keskustelin läheisteni kanssa ja ilmoitin miehelleni, että jatkan nykyisessä työssäni siihen päivämäärään saakka, joka määräaikaisessa sopimuksessani lukee ja aloin tekemään listaa, millainen haaveammattini olisi. Listasta tuli kutakuinkin tällainen: päivätyö hyvällä palkalla, arvostettu työ, hyvät etenemis-/jatkokoulututusmahdollisuudet. Eivät suoraan sanottuna juurikaan vastaa hoitoalaa. Päätin tarttua jo pidemmän aikaa kyteneeseen haaveeseen: yrittää sisään lääketieteelliseen!

Ensimmäinen hakukerta on takana. Luin kotona 8kk Mafynetin lääkisvalmennuspaketin avulla ja hain kevään 2020 haussa lääketieteelliseen ja Helsingin yliopistoon molekyylibiotieteiden linjalle. Pääsykoe ei mennyt omalta osaltani hyvin, tosin en olettanutkaan sen menevän, sillä laskurutiinini ei ollut todellakaan vielä vaadittavalla tasolla. Nyt tehtyäni jälleen 6kk mittaisen sijaisuuden edelliseen työpaikkaani, olen taas kotona Mafynetin kanssa valmistautumassa kevään 2021 lääketieteellisen pääsykokeisiin. Tiedän haukkaavani ison palan, koska kuten edellä kirjoitin, en ole lukiossa lukenut pitkää biologiaa, kemiaa, fysiikkaa ja matematiikastakin kävin vain lyhyen matematiikan pakolliset kurssit, joten aika lailla nollasta on lähdetty. Puhumattakaan siitä, että tässä samalla pyöritän pikkulapsiperhearkea. Olen varmaan hullu, mutta mielestäni kannattaa yrittää. Ja varmaan jokainen ihminen, kenen kanssa olen aiheesta keskustellut, on kanssani samaa mieltä siitä, että aina kannattaa yrittää.

Pointti tässä kaikessa on se, että pitää uskaltaa tavoitella unelmiaan! Motivaationi on tällä hetkellä todella kova ja olen innostunut matemaattis-luonnontieteellisistä aineista, erityisesti kemiasta, aivan eri tavalla kuin +10 vuotta sitten.