Kaikki alkoi jo useampi vuosi sitten, ensin vain pään sisäisinä pohdintoina ja puolihumoristisina heittoina ”jos olisin yhtään fiksumpi niin…”. Vai olisiko minusta sittenkin siihen? Ennen kuin päästään asiaan, pohjustan ensin taustojani. Olen siis koulutukseltani sairaanhoitaja ja ajauduin hoitoalalle ikään kuin vahingossa, enkä pitänyt sitä edes vaihtoehtona, ennen kuin jo löysin itseni alalta.

Peruskoulun jälkeen suuntasin lukioon ja kirjoitin ylioppilaaksi 2009. Haaveammatti vaihteli lukioaikana laidasta laitaan. Haaveilin ainakin lentoemännän ja viittomakielen tulkin ammateista. Yksi asia oli varma: hoitoalalle minua ei ainakaan saisi ja pitkiä matemaattis-luonnontieteellisiä aineita en ainakaan lukisi, sillä minusta ei ikinä tulisi esimerkiksi lääkäriä. Olin koulussa keskinkertainen, ”ihan hyvä”. Enemmänkin olisin voinut lukea. En ollut tuolloin myöskään kiinnostunut yliopisto-opinnoista, joten päädyin hakemaan ammattikorkeakouluun toimintaterapeutiksi. En päässyt. Erinäisten sattumien johdosta päädyin lopulta sittenkin hoitoalalle tekemään lähihoitajan sijaisuuksia (ilman koulutusta) ja hoitoala vei mukanaan. En päässyt ensi yrittämällä opiskelemaan sairaanhoitajaksi, joten suoritin vuoden aikuispuolen lähihoitajatutkintoa, kunnes viimein pääsin sisään Laureaan.

Kesällä 2014 uunituoreena sairaanhoitajana aloitin elämäni sijaisuuden lastenkirurgian puolella, syvennyinhän opinnoissani lastensairaanhoitoon. Opintojen aikana tapasin mieheni (jouduin syömään sanani jo toiseen kertaan, sillä olin vannottanut, että päädyttyäni kuitenkin itse hoitoalalle, en sitten ainakaan ota miestä, joka työskentelee hoitoalalla) ja alle vuosi valmistumisestani esikoisemme syntyi. Samana vuonna menimme myös naimisiin.

Ensimmäisen äitiysloman myötä ajatus alanvaihdosta alkoi ensimmäistä kertaa risteillä päässäni. Ajoitus oli kuitenkin aivan väärä, sillä aloimme tuolloin etsiä omistusasuntoa, joten alanvaihto ei olisi ollut taloudellisesti järkevää. En halunnut palata osastotyöhön, sillä olisin joutunut tekemään kolmea vuoroa. Lisäksi oli tiedossa, että mieheni tulisi hyvin todennäköisesti tekemään kolmivuorotyötä. Emme myöskään halunneet esikoistamme vuoropäivähoitoon, joten päädyin lopulta päivätyöhön. Tässäkin työpaikassa ehdin olemaan alle vuoden, kun äitiysloma nro 2 koitti.

Toisen äitiysloman jälkeen etsiydyin toisenlaisen päivätyön pariin, sillä koin, että edellinen työ ei ollut sitä, mitä halusin. Edelleen sysäsin haaveeni alanvaihdosta taka-alalle, vaikka nyt olin jakanut haaveeni miehellenikin. Minulle tarjottiin sijaisuutta poliklinikkapuolella ja päätin antaa alalle vielä yhden mahdollisuuden. Alkuun uusi työ tuntuikin innostavalta, mutta hiljalleen aloin törmätä samanlaisiin tuntemuksiin, joita minulla oli ollut jo edellisessä työpaikassa: halusin jotakin vielä enemmän. Tiedonjanoni oli yhä valtava ja ajan mittaan työ alkoi tuntua rutiininomaiselta, ajoittain jopa tylsältä. Huomasin, että sen sijaan, että avustin lääkäriä, olisin itse halunnut olla lääkärin paikalla tutkimassa potilasta tai tekemässä toimenpidettä.

Keväällä 2019 (tehtyäni hoitoalan töitä kaiken kaikkiaan 11 vuotta) mittani tuli täyteen. En tiedä, liittyikö se jollakin tavalla lähestyvään 30v kriisiin, sillä olin hiljattain täyttämässä 30 ja suurimmat haaveeni (perhe, omakotitalo, koira) olivat jo käyneet toteen. Keskustelin läheisteni kanssa ja ilmoitin miehelleni, että jatkan nykyisessä työssäni siihen päivämäärään saakka, joka määräaikaisessa sopimuksessani lukee ja aloin tekemään listaa, millainen haaveammattini olisi. Listasta tuli kutakuinkin tällainen: päivätyö hyvällä palkalla, arvostettu työ, hyvät etenemis-/jatkokoulututusmahdollisuudet. Eivät suoraan sanottuna juurikaan vastaa hoitoalaa. Päätin tarttua jo pidemmän aikaa kyteneeseen haaveeseen: yrittää sisään lääketieteelliseen!

Ensimmäinen hakukerta on takana. Luin kotona 8kk Mafynetin lääkisvalmennuspaketin avulla ja hain kevään 2020 haussa lääketieteelliseen ja Helsingin yliopistoon molekyylibiotieteiden linjalle. Pääsykoe ei mennyt omalta osaltani hyvin, tosin en olettanutkaan sen menevän, sillä laskurutiinini ei ollut todellakaan vielä vaadittavalla tasolla. Nyt tehtyäni jälleen 6kk mittaisen sijaisuuden edelliseen työpaikkaani, olen taas kotona Mafynetin kanssa valmistautumassa kevään 2021 lääketieteellisen pääsykokeisiin. Tiedän haukkaavani ison palan, koska kuten edellä kirjoitin, en ole lukiossa lukenut pitkää biologiaa, kemiaa, fysiikkaa ja matematiikastakin kävin vain lyhyen matematiikan pakolliset kurssit, joten aika lailla nollasta on lähdetty. Puhumattakaan siitä, että tässä samalla pyöritän pikkulapsiperhearkea. Olen varmaan hullu, mutta mielestäni kannattaa yrittää. Ja varmaan jokainen ihminen, kenen kanssa olen aiheesta keskustellut, on kanssani samaa mieltä siitä, että aina kannattaa yrittää.

Pointti tässä kaikessa on se, että pitää uskaltaa tavoitella unelmiaan! Motivaationi on tällä hetkellä todella kova ja olen innostunut matemaattis-luonnontieteellisistä aineista, erityisesti kemiasta, aivan eri tavalla kuin +10 vuotta sitten.